Old English, ai lav juu!

En ole vähään aikaan ollut yhtä tyytyväinen siihen, että aikoinaan rupesin saksaa lukemaan. Siitä on ollut nyt enemmän kuin hyötyä, kun olen joutunut saanut sukeltaa muinaisenglannin juovuttaviin syövereihin.

Ja mitä sitä tulikaan viimeksi luettua? Paljon hehkutettu, paljon keskusteltu. Andrzej Sapkowskin The Witcher -sarjaan lukeutuva Viimeinen toivomus.

En nyt oikein tiedä mistä aloittaa. Tunteeni tätä kirjaa kohtaan ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta pidin kovasti Viimeisen toivomuksen novellien dialogista, juonista ja kerronnasta. Toisaalta suurin osa hahmoista kyllästytti minua joko kliseisyydellään tai sitten tyrmistytti minua silkalla vastenmielisyydellään. Esimerkiksi Valvatin lienee tarkoitus toimia jonkin sortin epämääräisenä koomisena sidekickinä, mutta hahmon yksinkertainen KAMALUUS tekee comic reliefin täysin mitättömäksi. Geralt tuntuu tylsältä kenties alunperin tarkoitetun coolin ja salaperäisen sijaan. Geraltin mättökin on laimeaa. (Tässä kohtaa melkein jo kuulen teidän fanien siellä jossain mutisevan synkeinä pahaa enteileviä uhkauksia...)

Mutta sitten on kuitenkin kaikki ne mahtavat ja läpät dialogit, ihanan kansanperinteen lainaaminen ja välillä jopa ihan OIKEA sanoma joissain (tarkka lukija voisi varmaan sanoa kaikissa) novelleissa.

Jos haluatte tietää lisää, lukekaa vaikka Wikipediasta. Laiskoille siellä ei valitettavasti ole varattuna juonitiivistystä. Mutta joo, kirjasarjaan perustuva peli näyttää ihan laadukkaalta, voisin melkein harkita sen kokeilemista joskus. En vielä tiedä jatkanko Geraltin tarinan lukemista eteenpäin, mutta uskoisin sen tapahtuvan, sillä oletan hahmojen ja kaiken muunkin tason nousevan ajan mittaan.

Koska olen viime aikoina ollut hieman keskiaikahuumassa, tungen tähän erään vanhan lempikappaleeni. <3 Kunpa osaisin soittaa noin hyvin huilua, kunpa olisin Hullu Huilisti.

Skuppy on jotain rajua, karmivaa ja kaunista...

Röyhkeää! Röyhkeää!

Taas kantautui luolani uumeniin korviini, kuinka jossain kaameassa suomalaisessa äärimmäisen tylsältä kuulostavassa ohjelmassa julmasti hyväksikäytettiin NIN:in kaunista Ghosts-levystä! Kuinka ne kehtaavat liata jotain niin pyhää omilla epäpyhyyksillään! Ikuisesti he hävetköön! Okei, myönnän kyllä, että kyseinen albumi on hyvin soundtrackia muistuttava, mutta silti.

Huoooh.

Rage sikseen. On vierähtänyt jo muutama tovi siitä, kun viimeksi selitin lukusaavutuksistani. Koska minulla ei nyt arvoisia kirjoja ole fyysisesti hallussani, en tee mitään pitkää arvostelua tahi muutakaan. Eli Diana Wynne Jonesin The Tough Guide to Fantasyland, varsin huumoripitoinen ja kutkutteleva "opaskirjanen" kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, jolla on kaikki ainakin tärkeimmät fantasian kliseet hallussaan. Valitettavasti aivan liian moni kirjailija(nalku) ei ole tätä kirjaa lukenut, huomaan ma. Harkitsen puolivakavasti überkliseisen fantasiamöhkäleen kirjoittamista Guiden avulla. (Älkää silti huolehtiko, ei se koskaan kuitenkaan oikeasti tapahdu.)

Jah sitten oli vuorossa Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki, joka yllätti minut mukavaisesti eikä ollutkaan loppujen lopuksi ihan niin psykedeelinen kokemus kuin odotin(ja kuin minua uhkailtiin). Outoja novellit toki olivat mutta sopivissa määrin, ja omaperäisyys on aina vain plussaa. Erityisesti tykästyin ensimmäiseen eli Martin Laken muodonmuutokseen, loput novellitkin olivat toki kiehtovia. Uusouto alkaa kummasti hivuttaa limaisia näppejään lukemistoni joukkoon...

Sinisalo-vaiheeni kunniaksi piti sitten tietysti lukaista se pakollinen eli Finlandiankin kahmaissut Ennen päivänlaskua ei voi. Totta totisen mainio teos, en laisinkaan ihmettele kaikkea kohkausta kirjan ympärillä, mutta silti sen ei onnistu syrjäyttää Enkelten verta -kirjasen asemaa lemppari-Sinisalonani. Tarinassa itsessään ei ole mitään moittimista, mutta esikoisteoksessa tyyli ei vain yksinkertaisesti (ja täysin ymmärrettävistä syistä) ole vielä hioutunut nykyiselle tasolleen.

En kuitenkaan jaksa enempää vouhkata kirjoista, joten musiikkia väliin. Gintaman uusimmalla OST:lla on pari hyvää headbanging-materiaalia olevaa biisiä. MoshMosh vaan.

Ja nyt nokka kirjaimellisesti nuhisten takaisin kirjojen ääreen
.

ToxiTi-Ti Nalle ja syksy saapuivat Suomeen!

Kaasunaamarin ja myrkynvihreän värityksen kera asteli ToxiTi-Ti Nalle Suomen maaperälle Emilie Autumnin konserttia Nosturissa katselemaan. Myös muunlaisia olentoja saapui paikalle. Eräs olio laskeutui pilvistä taivaallisen valon valaistessa hänen enkelin/perhosen/lepakonsiipiään. Tuo olento oli vuosia sitten koettanut valmistaa itselleen lolitamekon, mutta ompelukoneen neulan kohtalokas kääntyminen esti hänen suunnitelmansa, eikä hän enää koskaan tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen pyrkinyt lolitaksi.

Luultavasti tulitte tänne kai lukemaan selkokielistä selostusta keikasta ettekä mitään aineisia houreita, jotka syntyivät keikalle jonottaessa. (Jonotus on varsin mielenkiintoinen ilmiö, joka tuppaa aiheuttamaan kummia oireita joka ikinen kerta.) Jonossa sain myös muutaman tuntemattoman uhrin häviämään Pelin, mihin olen hyvin tyytyväinen.

Eli itse keikasta, siis. No, kuten yleensä tuppaa tapahtumaan, jäi monia suosikkejani pois esitettyjen biisien joukosta. Hieman liikaa oli mielestäni uusia kipaleita, joihin siis en ole ainakaan vielä ehtinyt erityisemmin tykästyä. Hienolta kaikki kuitenkin kuulosti, jotkin efektit sun muut olivat varsin vaikuttavia livenä. Ylhäältä näimme myös lavan mainiosti kaikkine lavasteineen. Valtava steampunk-henkinen kello lavalla sai ainakin minut puolelleen.<3 Toisaalta olisin halunnut olla eturivissä, jonne viskeltiin leivoksia ja teetä.

Kappaleet niinkään eivät vaikuttaneet olevan keikan keskipiste vaan show. Hyvin teatterimainen meininki oli, juu. Jos Laibachin keikasta valitin siitä, ettei välispiikkejä ollut lainkaan, nyt niitä oli varmaan yli puolet keikasta. Ei se toisaalta liialta tuntunut, kun kaikkea varsin repeilyttävää tapahtui. "Fucking perverts!"

Niin että kaikista pettymyksistä huolimatta positiivinen jälkimaku jäi.

Paras osio odotti kuitenkin Nosturin ulkopuolella.

Ounastelimme joskus muinoin Blogimestarin kanssa, olisiko mahdollista törmätä näihin Suomessa. No mutta tottahan toki on tämä mainio maailmanlaajuinen ilmiö levinnyt myös meidän luoksemme! Ensimmäinen bongattu!

Ettekö te tiedä KUKA MINÄ OLEN!

Eräs ahkeraan käytetty teemuki mulkoilee minua uhmakkaasti lattialta otsikon tekstin kera ja tarjoaa mielikuvituksettomalle yksilölle kompromissiratkaisun otsikkoon. Sillä selvä. (Tietokoneeni tiheä näppäimistö koetti väkisin saada minut kirjoittamaan "Sillä ses.")

Kauhulla ja innolla odotettu aprillipäivä Game of Thronesin kakkoskausi ykkösjaksoineen on onnellisesti ohi, sillä kaikesta ahdistavasta aavistelusta huolimatta jakso ei osoittautunutkaan aprillipilaksi. Mistä olen siis hyvin tyytyväinen. Jaksoonkin olen hyvin tyytyväinen. Koetan kaikin voimin olla spoilaamatta ja sanon, että tiettyjen efektien käyttö on ainakin omasta mielestäni vahvasti kehittynyt. Craster oli juuri niin kamala kuin muistinkin! Varsinaiseen toimintaan ei vielä päästy, mutta mukavaa pohjustusta tuleville tapahtumille huomaan...

Lukaisin nyt sitten Gibsonin Mona Lisan, josta jo aiemmin selitinkin. Tartuin kirjaan vain lähinnä Buck-Tickin levyn Mona Lisa Overdrive takia, muuten tuskin olisin kirjasta kuullutkaan. Scifi vielä menee mutta kyberpunk ei minua tuppaa erityisesti kiinnostamaan. Päätin kuitenkin tämän kerran kokeilla jotain ERILAISTA ja viskata ennakkoluuloni jonnekin kyberavaruuden uumeniin.

Kirjassa on siis useampi rinnakkaistarina, jotka lopulta kietoutuvat toisiinsa. Suurin osa päähenkilöistä oli mielestäni varsin mielenkiintoisia, etenkin Mona ja Kumiko. Juonta en sen monisäikeisyyden vuoksi lähde referoimaan. Olisi tätä kirjaa aiemmin kuitenkin ilmeisesti täytynyt syventyä aiempiin, osittain tähän kirjaan liittyviin osiin. Ilman aiempia osiakin pääsin kuitenkin juoneen melko hyvin mukaan, vaikka välillä olinkin hieman pihalla. (Kuten sanoin, kyberpunk ei ole ihan se tutuin genre...) Alusta eteenpäin kirja oli mukavainen ja maiskuteltavainen, loppupuolella lukijaparan aivoja taas odotti järkyttävä toimintapläjäys. Ei toimintapläjäyksissä sinällään mitään vikaa ole, mutta kun toimintakohtaus tapahtuu osittain kyberavaruudessa ja muissa hämärissä sfääreissä ja kuvaillaan vielä aineisen henkilön näkökulmasta, alkavat omatkin aivot tuntua kovin pöllyisiltä. (Kirjassa siis lähes jokainen käyttää huumeita...)  Gibsonin kuvailema tulevaisuuden maailma on kyllä niin karmean törkyinen ja ruosteinen, etten missään tapauksessa haluaisi moisessa paikassa asustella! Plussaa kuitenkin eräästä hahmosta, jonka nimeksi on suotu Suomalainen.

Nyt ei enää enempää kuitenkaan siitä. Eikä mistään muustakaan. Minulla on bisneksiä~