Hän - on - agentti!!

Krhm. Suonette anteeksi tahi älkää sitten, mutta tältä merkinnältä on turha odottaa yhtään mitään järkevää, sillä minä olen väsynyt ja päivällä tuli taas sekoiltua. Hyvä yhdistelmä.

Suunnittelimme Laakerin kanssa vuoden mahtavimman conin, joka kulkee nimellä Tau-con.

Tässä 8.10 järjestettävässä conissa kaikki Taunusten ystävät ja viholliset pääsevät huristelemaan mielin määrin öisen kuutamon valaisemalla viljapellolla. Sisään pääsee ilmaiseksi, jos tuo mukanaan vähintään kaksi jo valmiiksi panikoivaa takapenkkiläistä. Halvalla lähtevät myös conipaidat, joihin on painettu ainutlaatuinen Taunus-printti ja peltomaisema muistoksi kauhuntäyteisistä conihetkistä. Taunus, vanha auto, älä hajoa!

Ehdimme toki myös suunnittelemaan elokuvan jos toisenkin. Ensimmäinen olkoon tulevaisuuden klassikko "Elämä loppuu kuudelta".

Kyseessä on italialainen elokuva, vaikka ohjaaja ei olekaan italialainen. Kertojakin on ranskalainen. Elokuva kuitenkin alkaa alkuteksteillä ranksalaisen höpöttäessä samalla ranskaksi. Pian ilmestyykin vielä nimetön päähenkilömme, jolla on yllään haalarit ja päässään lätsä. Hän rakastaa vanhalla kitisevällä polkupyörällään polkemista halki italialaisen idyllisen pikkukylän. Matkansa varrella hän tervehtii sydämellisesti hymyillen iäkästä ja tervehenkistä rouva hedelmäkauppiasta, jolta hän saa kaikki appelsiininsa. Hedelmänsä hän menee syömään pieneen aurinkoiseen puistoon, jossa hän kohtaa ongelmaperheestä kotoisin olevan pojan. Tästä alkaa elämäniloinen ja lämminhenkinen 50-luvun Italiaan sijoittuva filmi. 4 ja pual tähtöstä.

Seuraava elokuvaprojekti onkin hieman erilainen. Kyseessä on agenttipätkä, jossa agentti John/Janne mm. ryöstää timantin (mistä seuraa malefaktiivi). Lisäksi ns. väkivaltaiset ihmiset pakottavat Johnin/Jannen ajamaan autoa (Taunusta?).

Se niistä sekoiluista. Katsoin Sotahevosen. Tykkäsin. Suosittelen. Oli hieno leffa. Katsokaa toki. Noin. Se siitäkin.

Lopuksi lausun kirouksen maailman tukkivaisinta ja hidastavinta ja ärsyttävintä keksintöä kohtaan. Ollos kirottu, lastenrattaat.

Ja hyvä musa loppuun.

Nyt se tapahtui.

Mitkään minun tai Lavineten sekavat sörsselinnökset ja väännökset bändin nimestä eivät vedä vertoja tälle aivoja syövyttävälle luomukselle, jonka löysin katsastaessani japaninkielistä wikipedia-artikkelia industrialista. Tässä lahjani teille, oi ei-kovin-arvokas lukijakuntani! Lepuuttakaa pieniä simmujanne näillä kauniilla kirjaimilla!!

Mieltenne pölyttyneissä uumenissa saattaa näinä riemun hetkinä kenties kaikua jotain niinkin syvällistä kuin: "Siis eix tol idiootil muka oo mitää parempaa kirjotettavaa?! Siis klikkasinx mä tän postauxen vaan taas jonku kämäsen musajutun takii?!" Tähän kypsään pohdiskeluun kuuluu vastaus: "Itse asiassa on." Yksi hassu pieni seikka vain estää meikäläisen jatkuvan asiapitoisen päivittelyn. Seikka kulkee nimellä "yliopisto ja vuorokauden rajoittuminen 24:än tuntiin". Voisin kertoa teille lisää hämäristä porukoista, joita päivittäin kohtaamme. Voisin myös kertoa ihastuttavasta kymrin kielestä, joka yhä vain jatkaa minun riemastuttamistani. Voisin kuvailla uutta mattoani, peiliäni jne. Mutta. Mutta kun.

Ehkä Locke Lamoran viimein saavuttaessaan loppunsa saatte lukea täältä blogista jotain järjellistä. Ehkä otan itseäni vain niskasta kiinni ja koetan saada kirjan pian luettua. Kumma kun hyvän kirjan lukeminen kestää kauemmin kuin keskinkertaisen. Ehkä se johtuu liian tarkkaan lukemisesta tai jotain. Pohdiskelkaa vaikka sitä ennen pehkuihin painumista. Minä en ainakaan.

Historiallinen postaus

Siksi historiallinen, että julkaisen vihdoin Steamkaiserin. Steamkaiser on muinoin Laakerille lahjaksi väsätty Pahan Valtakuntaan pohjautuva sarjakuva, jossa hahmot ovat samat vanhat tutut, mutta miljöö on hieman muuttunut koska steampunk. Lukekaa ja nautiskelkaa huippulaatuisesta skannausjäljestä. Lienee syytä täsmentää sieltä täältä muutamia sanoja, jotka ovat rei'itettäessä kadonneet puhekuplista. Sivu 1 'kaikki' sivu 2 'myös' sivu 4 'toimintaa' sivu 5 'kyseenalaisesta' sivu 13 'luo'. Hämmentyneet ja kauhistelevat kommentit ovat tervetulleita. (Ja koska, kuten olen saanut todeta, kaikki eivät vielä hallitse tätä hienostunutta tekniikkaa, klikatkaa kuvat uuteen välilehteen niin näette lukeakin jotain.)

Taas ne ihmissudet.

Oli julma katselmus täynnä Ghibli-elokuvia ja Sherlockia. Kätkijät ja Prinsessa Mononoken katsoimme Lavineten kanssa vielä melko vakavin naamoin, mutta Game of Shadow'sin ilmestyttyä tv-ruutuun vääntyivät suupielet taas painovoimaa uhmaavasti.

Niin karmiva kokemus tuo Sherlock-elokuva oli, että lopuksi sekosin. Kaikki se yhteenliitetyn viihteellisyyden ja tylsyyden määrä sai minut vinksahtamaan täysin. Lisäksi jouduimme elokuvan alkuajan kuuntelemaan häiriintynyttä selostusta tapahtumista. Ei hyvä. Ja tämä Moriarty on sitten tylsä ja luonteeton. Ei se myöskään kovin uhkaava ole. (MoriParty - MetsäParty)

Jotten olisi kuitenkaan täysin järkeäni menettänyt, aloin aivoilleni järjestää muuta toimintaa. Löysin paljon Harry Potter -viittauksia. Ihmissusia vilisi kaikkialla, junalla matkattiin Hogsmörziin ja taisi se Kalkaros jossain vilahtaa samalla kun ihmisiä KUOLI kuin heinää (eli ei oikeasti kaatunut kuin heinää).

Mehua meni mukiin, se oli mukiinmenevää.

Kylään saapunut paavi johdatti meidät ovimaton yli Heaveniin (Sherlock ja John jäivät kiirastuleen).

Tappajakirja-Martinit tappavat minut nukkuessani, sillä en ole vielä lukenut niitä kaikkia.

Pupupupupupupupupupupupupupuputoaa. 

Ja jos mietitte miksi näissä merkinnöissä ei nykyisin enää ole mitään järkeä, on syy se, etten ole viime aikoina tehnyt oikeastaan mitään. Kirjat ovat odottaneet lukemistaan sillä välin kun minä olen ollut muiden velvollisuuksien kimpussa. Nyt voin taas lukea jonkin aikaa, kunnes sekin aika loppuu. Joten yrittäkää toki tulkita freudilaisia metodeja käyttäen tekstejäni tai jotain sillä aikaa kun minä yritän saada jotain normaalia aikaan. AIKA.

Minä häpäistä kaikki!

Ultimaalinen pahis-Lavinette ei pyri mihinkään säälittävään maailman valloittamiseen. Hän vain haluaa häpäistä kaiken - ja vielä jollain epämääräisellä aksentilla!

Olimme poimimassa marjoja (kuulostaa vielä ihan normaalilta, vai mitä?)(ne olivat siis pelkkiä mustaherukoita), kun aivomme änkesivät maailmaan kaikkea kammottavaa materiaalia. Häpäisynsä Lavinette aloitti Skinny Puppysta muuttamalla tuon pyhän nimen nimeksi Skini Pappi. Tämän papin uskonlahkon johtaja on luultavasti... Skini Pope!

Voitte päiväkodissa ilmoittautua Lavineten kiehtovalle ja asiantuntevalle kurssille Abdul Alhazredista nimeltä "Hullu arabi A:sta B:hen". Luotettavaa ja laadukasta lastenhoitoa jo vuodesta 1993! Lastenhoitoa jo... aika hiton monessa sukupolvessa! (Laskekaa itse sinne australopithecus-ajoille saakka!)

Samalla kun koetimme tukahduttaa vegehyttysten kapinaa, asteli lemmikkilude Remulus Herbert esiin koirankopista, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä kaivattu. Selvitimme pian tämän jälkeen Lavineten pahimmat pelot: kampaaja ja piparit! Siinä tapauksessa ei varmaan kannata lähteä jouluna hankkimaan uutta kampausta...

Aivan. Sitten pyörimme. En tiedä kannattaako minun mainita missä pyörimme... Mainitako vai eikö mainita? Kannattaako sellaisen tiedon antaa välittyä teidän pieniin aivoihinne? Okei. Pyörimme... Aizen-sängyllä!!!

Ja sitten myöhemmin silmiini ilmestyi... double rainbow!!

OMG... So intense!

Mikä olisi sovelias lopetus näin järjettömälle postaukselle, jota eivät ketkään muut paitsi tuolloin paikalla olleet ymmärrä laisinkaan? Vaikkapa järjetön musiikki!!

Parranajoa poistetuissa kohtauksissa

Ei minulla oikeastaan ole taaskaan mitään asiaa, jos sitä ihmettelitte, kunhan vain saavuin höpöttämään päivän dramaattisista tapahtumista.

Jotenkin päädyimme Lavineten kera katselemaan Tangledin, sitä suomennettua nimeä en edes suostu tähän kirjaamaan.

Katselu alkoi melko viattomissa merkeissä kuten katselut yleensä alkavatkin. Viimeistään siinä vaiheessa alkoi tapahtua, kun Tähkäpää ja Fitzherbert astelivat Sööttiin Ankkaan. Ankka (on ikuinen!) paljastui meille oitis homobaariksi, mikä ei ole laisinkaan yllättävää ottaen huomioon että yksi paikassa vähäpukeisena riehuvista barbaareista on Jönssön tulevaisuudesta. The Heavenly Jönssön vaikutti ottaneen vanhemmalla iällään hieman joulupukkimaisen muodon, mutta moni muu asia oli ennallaan. Jönssön nimittäin näytti edelleen olevan Amorin palkkalistoilla.

Fitzherbertin läsnäoloa ei katsottu Ankassa kovinkaan hyvällä, sillä sen lisäksi että hän on hetero, on hän myös sangen tyhmä (ÄO alle 150). Kaikki Ankan asiakkaat ovat katsokaas neroja, jotka silmänräpäyksessä kykenevät kaavan kuin kaavan avulla ratkaisemaan monimutkaisimmatkin matemaattiset ongelmat. Tällainen on siis Fitzherbertin tilanne: liian tyhmä ja liian hetero - mutta tarpeeksi hyvä parturiksi. Tämä kulmakarvojen ja muiden luonnottomien ulokkeiden expertti on vastuussa myös Lavineten MiesSinän hiustyylistä. Katsokaa ja ihailkaa.

Tämä kuva sinun on näytettävä punkkareille, ja sinun on sanottava: "Tässä olen minä!"

Muuta jäähdy/viihdykettä elokuva tarjosi muun muassa infernaalisen yliherra Pascalin, Maximuksen ja paistinpannun muodossa. Kaikki biisit (paitsi se yksi!) olivat kamalia. Sitä tavallista Disney-höttöä.

Ehkä pääsemme keskimarkka-aikinoiden vilinässä moisen musiikin tahtiin tanssimaan. Kaikki lipastonkantajat ja muut kantojuhdat siis valmistautukoot markkinoita varten! Muistakaa olla peseytymättä vähintään viikkoon, niin saatte aikaan autenttisen keskiaikatunnelman.

Ai niin ja tämäkin vielä. Löytyi Uinuvien kirjojen kaupungista.

Mustaherukkamehun keittelyä mustassamaijassa

Onnittelen lämpimästi itseäni, sillä kohtasin jälleen sanayhdistelmän, joka automaattisesti käynnistää ragereaktion. Moderni klassikko ja romanttinen komedia saivat joukkoonsa pohjoismaisen rikosdraaman.

Teidätte kenties nuo pohjoismaiset rikosdraamat. Yleensä päähenkilönä on jonkinlainen harmaa keski-ikäinen elämäänsä kyllästynyt mutiseva juoppo, yleensä ex-poliisi. Tällä henkilöllä, kutsukaamme häntä vaikka Johanssoniksi, on aina oltava ihmissuhdeongelmia, mieluiten ärsyttävä mutta joskus hyödyllinen ex-vaimo. Johanssonilla ei myöskään ole minkäänlaista kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan, jotta sarjaa seuraavien harmaiden keski-ikäisten mutisevien pomojensa kanssa kamppailevien toimistojuoppojen olisi helpompi samaistua Johanssoniin.

Johansson ei siis vaikuta kovin erikoiselta tyypiltä, mutta jostain kumman syystä hän päätyy suorastaan maagisesti ratkaisemaan rikoksia. Rikoksen ratkaisu ei yleensä vaadi huimia päättelyketjuja (mikä ehkä selittää sen, että jopa Johansson selviää hommasta) vaan rikosliigan kätyreiden kolkkaamista, tietokoneen ääressä istumista ja sattuman kautta ratkaisevan tiedon löytymistä yleensä jostain yllättävästä paikasta (esim. Johanssonin kantakapakasta tai Johanssonin yhden yön suhteen yöpöydältä). Rikoksen selvittäminen johtaa useimmiten jonkin ihmiskauppaa käyvän kansainvälisen rikosliigan päämajaan (ihmiskauppa ja murhat ovat ainoat rikokset joita Johanssonin keskikokoisessa ruotsalaiskaupungissa tapahtuu). Poliittisia kannanottoja pohjoismaiselta rikosdraamalta on usein turha odottaa.

Tässä on valmis kaava pohjoismaiselle rikosdraamalle, jota voi varsin vapaasti soveltaen muokata itselle parhaiten sopivaksi. Muistakaa, että oli teidän ikioma pohjoismainen rikosdraamanne kuinka shaibaa tahansa, joku on aina valmis ostamaan sitä! Miljoonat odottavat omistajaansa! (Muistakaakin, että kun teidän bestseller-kirjasarjastanne tehdään sitten myöhemmin tv-sarja, ei siinä saa olla muita värejä kuin harmaan sävyjä. Muistakaa mainita tämä ohjaajalle.)

Huhhuh. Nyt riittää. Minähän mainitsin sen ragereaktion.

Rouva kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä

Ympärilläni viime aikoina parveilleet ihmisoliot ovat olleet luonteenlaaduiltaan hieman erikoisia, kun heidän suustaan pääsee jatkuvasti ulos kerta kaikkiaan hämmästyttäviä sanontoja. Esimerkiksi tuo pyyjuttu. Se ei ihan avautunut minulle. Ymmärrän kyllä, että pyy on pieni lintu. Mutta että se ihan kutistuisi?? No, saatamme pian kokea tämän maagisen kutistumisen jos aina niin laadukkaat ja luotettavat iltapäivälehdet kerran kertovat meille pyhän Totuuden.

Koska nyt kerran ehdin jo aloittaa jollain päättömällä hourinnalla, sillä on tuskin mitään väliä jatkanko vai en. Eli jatkan. Tänään korppiparvi varjosti minua matkalla läpi lähitienoiden. Mustat nokkasiipimöhkäleet raakkuivat korkeuksissa ja keikkuivat latvoissa.

Näin unta, että näin Tardiksen merenpohjassa. En ollut varma, oliko se vain harhaa, joten jätin asian mainitsematta muille unen henkilöille. Olin siinä unessa taas kiinalaisnainen. Olen ollut aika monessa unessa kiinalaisnainen. Ja kymmenes tohtori. Outoa.

Selvä, odotatte kuitenkin varmaan jotain asiaakin. Viikonloppuna oli pieni metsäinvaasio, hyökkäsimme Blogmäästerin ja hänen eläintarhansa kimppuun. Kertoisin jotain päivän hourailuista, jos vain kykenisin muistamaan edes murto-osan siitä hämärästä massasta. Ehkä Oscar Wilde posessoi minut jälleen. Muistan ainoastaan, että vasen polveni sai nimen Mutrio ja Lavineten oikea polvi nimen Historiantutkija.

Mulkoilimme kriittisin silmin läpi erään pahamaineisen elokuvan nimeltä Mustesydän. Lajityyppinä fantasia. Nuorten. Hieman oli mitäänsanomaton, liikaa yritystä ja feilausta, mutta ainakin filmi oli ilo silmälle. Muutamia mielenkiintoisia hahmoja toki spottasin, vaikka päähenkilöt ja pahikset jäivätkin vaisuiksi. Eläinhahmot ainakin olivat parhaita, ja eläimet näyttelivät tässä tapauksessa melkein ilmeikkäämmin kuin ihmiset. (Tuo nyt oli kyllä julmasti sanottu *hihiihihhihi*)

Itsekseni mulkoilin myös aivan yhtä kriittisin silmin palvottua Inceptionia.

En jaksa referoida juonta. Eli menen suoraan asiaan. Pidin elokuvasta, vaikka ymmärränkin miksi jotkut saattavat pitää sitä sekavana. Aika diippiä shittiä välillä. Mutta jos mindfuckista tykkää niin tykkää Inceptionistakin. Visuaalisesti koko systeemi on aivan käsittämättömän upea (ja kaikki efektit!!), mutta minusta tuntuu, että nyt kun kerran ovat ihan unet kyseessä, niin elokuvassa olisi ollut mahdollisuudet repäistä aivan kunnolla, sekä juonen että miljöiden kannalta. Harvat unet loppujen lopuksi ovat esimerkiksi maisemiltaan kesyjä. No joo, mitäpä minä valitan, kun muuten miellytti kovasti. Eeppistä dialogia, muuten.

Inception tarjosi minulle myös tämän nonstopilla viime aikoina soineen mahtimöhkäleen.

Jooh, ja hankin vihdoin Kätkijät. Katson sen vaikka tänä iltana. Tai jtn.

PS. Vaihdoin käyttäjänimeni, koska se saattaa herättää fandom-maailman nykyisen tilanteen vuoksi joitain MIELLEYHTYMIÄ.

Voi tätä solun päivää!

Tämä solun päivä oli taas yksi niistä päivistä, joina paljon dramaattisia asioita paljastuu. Kuinka moni teistä esimerkiksi tiesi, että minun oikean polveni nimi on Eramon ja Lavineten vasemman polven nimi on Eromon? Tuskin kuitenkaan kovinkaan moni, sillä mekään emme tienneet näitä emmekä monia muitakaan asioita ennen epäpyhää Despa-putkea.

Koska on tullut aika pimentää veitsemme, on aika kertoa tarkemmin päivän tapahtumista. Hengenvaarallisen kaahailun jälkeen minä ja Lavinette suuntasimme ylväät nokkamme kohti erään markkinakadun antimia. Paljon ihmeteltävää oli. Liian suuria mahtisormuksia, ennustajaeukkoja ja vaikka mitä. Muutaman aarteen saattoi löytää kaiken vilinän keskeltä. Itse tein kaupat ja ostin Meshuggahin ObZenin ja muutaman varsin ihastuttavan gorun.

Tämä kaikki kuitenkin vasta edelsi varsinaista päivän trippeilyä, sillä päätimme Lavineten kanssa katsastaa D'espairsRayn Spiral Staircase #15:n ja Liquidizen putkeen. Eräs herra ja hänen takkinsa varastivat koko show'n.

Lisää takkia ja silmäbornoa nähtävissä esimerkiksi täällä.

Kun takki oli oman aikansa aiheuttanut meille epileptisiä fanityttökohtauksia, sai se ihan oman nimenkin. Liilus. Ylistäkää Liilusta. Karyu sai itsekin useita uusia nimiä. Herra Kuolattava Kitaristi eli kavereiden kesken HK. Takki on siis HK:n liila. Karyu myös paljastui Raivokkaaksi Taistelupupuksi, joka KARJUU. Ha. Ha. Ha. Lavinette totesi jossain vaiheessa, että Karyulla on varmasti HYVÄ kieli. Hyvä missä ja mitä varten... sitä voimme vain arvailla. Totuuden saat tietää vain Villeimmissä unitelmissasi.

Massiivisen kaljuksen, vellovan hiusmeren ja uupuneen ja rääkyvän trollin jälkeen kaikki alkoivat näyttää tällä oikean käden kiertueella aivan Villeiltä! Tärkeä viesti tavoitti aivoimme: Rujompikin tyyppi voi olla hurmaava lavalla jos vain osaa pilata suolensa oikein. Kyseessä on luultavasti umpisuoli.

Lavinette ja ideaalimiesvartalon omistava Hizumi ymmärtävät toisiaan ilmeisesti varsin hyvin, sillä kummallakin on solisluufetissi. Laulajan sekopäisyys näkyi ja kuului hänen rääkymissään iskulauseissa: "Isäää!! Seisoo!! Ruokaa!! Onx teil nälkä?!! Koska teil ei oo setää!!" Kaikki tämä saattaa johtua siitä, että Hizumilla on vain yksi hiuksi päässään.

Synkkiä salaisuuksia paljastui myös meistä katselijoista. Minulle ei kannata puhua kieroutuneista ihmiskuvista, muuten vetää suonta. Lavineten sisäinen kukkahattutäti herää aina eeppisten bassokuvioiden soidessa biisien alussa. HYI HYI. Samainen kukkahattutäti kuitenkin kehtaa shipata Eromonia ja DVD:tä. OTP.

Pelkästä vyöstä onnistuimme päättelemään, mitä backstagella tapahtuu. "Aaaa. Ne tekee SITÄ", totesin tuolloin vaikka olin itsekin tietämätön siitä mitä oikeastaan tarkoitin ja kuinka monitulkintainen lausahdukseni saattoikaan olla. Eli päästäkää vyö irti ja hupi voi alkaa!

Ovi sulkeutuu ajatuksen voimalla

Tjaah. Isolaatiopolitiikan sävyttämän ja maalinhuuruisen juhannuksen jälkeen on aika palata normaaliin datausarkeen. Ja sellaista. Mutta niin, en minä juhannusta viettänyt mitenkään kummoisesti. Yhtään kokkoa en nähnyt, mutta tuo tuskin haittaa sillä viime vuonna näin peräti kolme. Metsässä vaelsin, mutta bongaussaldo rajoittui tällä kertaa vain rusakkoon, tikkaan ja muutamaan hiireen. Sonic sai jälleen uuden nimen, Alfred Hedgehog. Saa nähdä kuinka kauan tuokin nimi sillä pysyy. Alfred änkeää nykyisin ihan terassille asti ja syö kädestä.

Näin käy kun on tylsää ja leikkii.

Upouusi Lovecraftin suomennos Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia tuli hankittua ja luettua. Tällä kertaa violetit kannet sisältävät aimo annoksen novellihienoutta, yhden romaanin ja peräti vielä yhden runon. Kyseessä oleva runo, Yuggothin kylvö nimeltään, on muistaakseni ensimmäinen lukemani Lovecraftin runo. Edustaa herran tyypillistä tyyliä ja vakuutti minut täysin siitä, että muukin kuin proosa sujuu tältä kirjailijalta. Jesh!

Monet novelleista on kyhätty toisten kirjoittajien kanssa - itse en näistä yhteistyöprojekteista innostunut kovasti, sillä harvat niistä saavuttivat minun kirjoissani laisinkaan Lovecraftin tarinoiden yleistä korkeaa tasoa. Muutamat novellit tosin miellyttivät minua kovasti, ja onkin aina mielenkiintoista lukea Lovecraftin tuotantoa, joka ei välttämättä sisällä cthulhuilua. Suurin pettymys oli minulle Öinen meri (eräs yhteistyönovelleista), joka osoittautui tylsimmäksi Lovecraftin novelliksi jonka olen ikinä lukenut. Saattaa olla toki, että moodini oli tilanteeseen sopimaton, mutta ei kyllä nyt iskenyt. Novelli Outo ukko sisältää outoutta muuallakin kuin nimessään, sillä teos on kerrassaan hämmästyttävän realismipitoinen Lovecraftille. Ei ainuttakaan epäpyhää kulttia, limaista merihirviötä tai pahantahtoista ulkoavaruudesta saapunutta kansaa. Voitteko kuvitella.

Lovecraftit kuitenkin sikseen, sillä on koittanut aika siirtyä Internetin uumenista jonnekin täysin muualle. Teen salattuihin maailmoihin. Maailmoihin, joiden ilmassa leijailee ainoastaan bergamotin herkullinen tuoksu...

Kaik hyvät otsikkoehdokkaat viety on

Sillä Lavinette julmasti hyväksikäytti jo kaikkia hänen syntymäpäivillään syntyneitä inside-vitsejä merkinnässään. Curse you!

Partyilyn jälkeisestä väsymyksestä johtuen ei oikein innosta kirjoittaa maratoonimerkintää. Joku hämärä lätsä ängettiin kätösiin ja päähän, jotain tuli jossain pölistyä ja jouduin kannattelemaan kokonaisen kukkakaupan sisältöä hennoilla käsivarsillani. Tämän jälkeen alkoi todellinen piina. 30-40 ihmisoliota parveili ja velloi valtameren lailla talossamme pitäen infernaalista ääntä. Makeaa ja suolaista kakkua löytyi pöydiltä, tuoleilta, lattialta, kaikkialta. Trinksut, boolit ja muut alkoholit kiersivät juojalta toiselle. Butlerit ja vieraat katoilivat milloin mihinkin, ja itse koetin vältellä kaikkein epämieluisimpia vieraita. Kaaos oli ennennäkemätön.

Lahjusten takia tuo sietämätön kaaoksen ja teennäisyyden yhteenliittymä oli kestettävä. Kukkaisia, koruja, lahjakortteja, mammonaa... Ja tietenkin nuo ainaiset lahjansaajien piinat elämänohjekirjaset pistäytyivät myös partyissa. En ole vielä valinnut soveliainta eli sadistisinta tapaa hankkiutua mokomista eroon.

Toki muutama lahjus esiintyi edukseen tämän kliseisen ja mielikuvituksettoman joukkion rinnalla. Nykysuomen etymologinen sanakirja on hieno möhkäle täynnä sanojen historiaa. Toivomani minimakuupussin sain myös. (Ruusujen sota -aiheinen kortti on ehdottomasti paras kaikista saamistani pahvilätysköistä!)

Koruihin olen sangen tyytyväinen. Yksi niistä vain herättää minussa mitä syvintä hämmennystä. MIKÄ se on? MIKSI siinä on kaikenmaailman hämäriä ulokkeita? Ja ennen kaikkea - MIKSI siinä killuvat härpäkkeet näyttävät aivan Vileplumelta ja Pinecolta?

Tuosta tribaalikorusta kyllä tykkään.

Sain tässä äsken kuulla juorun eräästä mysteerisestä murtomiehestä, jonka tavaramerkki on ovenkahvojen pureskelu. Jos huomaatte ovenkahvoissanne hämäräperäisiä hampaanjälkiä, tiedätte kyllä kuka on ollut asialla! Pitäkää silmänne ja nenänne ja kitanne ja korvanne auki. (Oikeasti kyseessä on mitä luultavimmin näätä.)

IT WAS ME!! I DID IT!!

Mitäköhän nyt oikein menin tekemään? Ai niin, hankin itselleni... (vetäkää syvään henkeä, valmistautukaa järkyttymään) NUORTENKIRJAN!! Minä, tuo suurin nuortenkirjojen mollaaja jota maapallo pinnallaan kannattelee, joka on aina valmis dissaamaan kaikenmaailman BiopussiLiisoja sun muita ja... Okei, taisitte tajuta pointin.

Yritän kuitenkin keksiä itselleni hyviä tekosyitä ja selitellä, ettei kyseessä ole ihan mikä tahansa nuortenkirja. Se onpi nimittäin Jolene Sianan Go Ask Ogre. Kirjanen koostuu siis Sianan teini-ikäisenä OIKEASTI kirjoittamista kirjeistä Skinny Puppyn Nivek Ogrelle. Elellään 80-luvun jälkipuoliskoa. Vuosikymmenien päästä Nivek lähettää Jolenelle kirjeet boksissa takaisin, ja päätös kirjasta syntyy...

En vielä kerro mitään itse kirjan sisällöstä, jätän sen siihen kun saan luettua loppuun. Alkuvaiheilla mennään ja oikein mainiolta vaikuttaa. (Mikä nyt olikin aivan odotettavissa kun ottaa huomioon kirjan aiheen.)

Kuten yleensä, selitän jälleen viiveellä viime aikojen tekemisiäni. Lavineten kanssa toljotimme Repo! The Genetic Operan, ja olikin varsin mukavaa katsella elokuva kunnolla kokonaisuudessaan eikä missään kaameissa pätkissä. DVD-laite ei tosin meinannut suostua aluksi yhteistyöhön päästellen kaikkia omituisia demoonisia ääniä ja koettaen niellä Repon syövereihinsä. Tällä toisella katsomalla totesin, kuinka paljon oikeastaan fanitan Pavia. On se kuitenkin vain jotain niin friikkiä ja koomista.

Ostoksillakin kävin hankkimassa vihdoin nyt sen järkkärin itselleni. Kovasti olen ehtinyt jo leikkiä sillä, kuten saatatte huomata. Ehdin onneksi nappaamaan kuvia kirsikoiden kukkaloistosta.

Ah kuinka taiteellista.

Enää puuttuu tuosta alta vain jokin epämääräisen löyhästi aiheeseen liittyvä kaamea runonpätkä. Siihen suuntaan ei kuitenkaan blogini (toivottavasti) lähde ikinä luisumaan. Ällös peljätkö.

Hankin myös itselleni vähän tuijoteltavaa, The Girl with the Dragon Tattoon ja Matrixin. Jälkimmäisen siksi, että on aivan kauhistuttavaa etten ole vielä mokomaa klassikkoa nähnyt (ja siksi koska se oli halpa, krhm).

Huomenna Avengers, ellei mikään luonnonvoima tai vastaava änkeä väliin!

Minä fhtagn (ainakin kohta)

Enpäs olekaan vielä päässyt selittämään minun ja Blogimestarin reissusta, jonka teimme Lahteen. Kävimme tarkistamassa ikiaikaisen rituaalin mukaan paikan levy- ja antikvariaattitilanteen. Muinoin antikvariaattien keskittymänäkin tunnettu Lahti kuitenkin tuotti kirjallisuustarjonnan suhteen suuren pettymyksen. Eräs vanhoina hyvinä aikoina uskollisesti palvellut pulju oli täysin poistunut keskuudestamme, ja eräs ihanasti piipulta lemahtava paikka taas piti ovensa visusti kiinni.

Onneksi levytilanne oli hiukan parempi. Oma saaliini oli ainakin varsin kiitettävä. Hankin vihdoin ja viimein nyt sitten sen Storm Corrosionin levysen. Ja ihaanaha se o ku mikääki. Sitten oli hieman vähemmän suunniteltu mutta sitäkin mahtavaisempi Ministryn The Land of Rape and Honey. Levyn avulla olen voinut yön pimeinä hetkinä tuhota aivojani hienostuneesti You Know What You Aren tahtiin. Löysinpähän myös Dungenin melko pitkään metsästämäni Ta Det Lugntin. Mahtava Soundgardenin Superunknown löysi myös oman paikkansa hämärän levykokoelmani uumenista. Spoonman on aivan tajuton biisi!

Enkä voinut tietenkään pitää näppejäni pitkään erossa kirjahyllystä mulkoilevasta Sinisalon novellikokoelmasta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Sanonpahan vain... En oikein tiedä mitä sanoa. Kokoelma on vain jotain niin uskomatonta. Tottahan toki mukana on joitain hieman tasapaksumpiakin novelleja, mutta suurin osa hakkaa aivot aivan mössöksi! Esimerkiksi Lovecraft-novelli Sinisalon kirjoittamana. Huhhuh. Voi että sentään. Kirjan nimi on varsin kuvaava, sillä useimmat novellit jäivät ainakin minua hieman häiritsemään. Kaikkein häiritsevin stooreista on kuitenkin Baby Doll. Se on karmivampi kenties kuin kaikki lukemani monsterikauhutarinat yhteensä. Kenties siksi että novellin maailma olisi luultavasti jonkinlainen minun henk.koht. infernoni. Ja koska se voisi joskus tulevaisuudessa oikeasti OLLA TOTTA. Hrrr.

Nyt menen leikkimään Cthulhua.

Old English, ai lav juu!

En ole vähään aikaan ollut yhtä tyytyväinen siihen, että aikoinaan rupesin saksaa lukemaan. Siitä on ollut nyt enemmän kuin hyötyä, kun olen joutunut saanut sukeltaa muinaisenglannin juovuttaviin syövereihin.

Ja mitä sitä tulikaan viimeksi luettua? Paljon hehkutettu, paljon keskusteltu. Andrzej Sapkowskin The Witcher -sarjaan lukeutuva Viimeinen toivomus.

En nyt oikein tiedä mistä aloittaa. Tunteeni tätä kirjaa kohtaan ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta pidin kovasti Viimeisen toivomuksen novellien dialogista, juonista ja kerronnasta. Toisaalta suurin osa hahmoista kyllästytti minua joko kliseisyydellään tai sitten tyrmistytti minua silkalla vastenmielisyydellään. Esimerkiksi Valvatin lienee tarkoitus toimia jonkin sortin epämääräisenä koomisena sidekickinä, mutta hahmon yksinkertainen KAMALUUS tekee comic reliefin täysin mitättömäksi. Geralt tuntuu tylsältä kenties alunperin tarkoitetun coolin ja salaperäisen sijaan. Geraltin mättökin on laimeaa. (Tässä kohtaa melkein jo kuulen teidän fanien siellä jossain mutisevan synkeinä pahaa enteileviä uhkauksia...)

Mutta sitten on kuitenkin kaikki ne mahtavat ja läpät dialogit, ihanan kansanperinteen lainaaminen ja välillä jopa ihan OIKEA sanoma joissain (tarkka lukija voisi varmaan sanoa kaikissa) novelleissa.

Jos haluatte tietää lisää, lukekaa vaikka Wikipediasta. Laiskoille siellä ei valitettavasti ole varattuna juonitiivistystä. Mutta joo, kirjasarjaan perustuva peli näyttää ihan laadukkaalta, voisin melkein harkita sen kokeilemista joskus. En vielä tiedä jatkanko Geraltin tarinan lukemista eteenpäin, mutta uskoisin sen tapahtuvan, sillä oletan hahmojen ja kaiken muunkin tason nousevan ajan mittaan.

Koska olen viime aikoina ollut hieman keskiaikahuumassa, tungen tähän erään vanhan lempikappaleeni. <3 Kunpa osaisin soittaa noin hyvin huilua, kunpa olisin Hullu Huilisti.

Skuppy on jotain rajua, karmivaa ja kaunista...

Röyhkeää! Röyhkeää!

Taas kantautui luolani uumeniin korviini, kuinka jossain kaameassa suomalaisessa äärimmäisen tylsältä kuulostavassa ohjelmassa julmasti hyväksikäytettiin NIN:in kaunista Ghosts-levystä! Kuinka ne kehtaavat liata jotain niin pyhää omilla epäpyhyyksillään! Ikuisesti he hävetköön! Okei, myönnän kyllä, että kyseinen albumi on hyvin soundtrackia muistuttava, mutta silti.

Huoooh.

Rage sikseen. On vierähtänyt jo muutama tovi siitä, kun viimeksi selitin lukusaavutuksistani. Koska minulla ei nyt arvoisia kirjoja ole fyysisesti hallussani, en tee mitään pitkää arvostelua tahi muutakaan. Eli Diana Wynne Jonesin The Tough Guide to Fantasyland, varsin huumoripitoinen ja kutkutteleva "opaskirjanen" kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, jolla on kaikki ainakin tärkeimmät fantasian kliseet hallussaan. Valitettavasti aivan liian moni kirjailija(nalku) ei ole tätä kirjaa lukenut, huomaan ma. Harkitsen puolivakavasti überkliseisen fantasiamöhkäleen kirjoittamista Guiden avulla. (Älkää silti huolehtiko, ei se koskaan kuitenkaan oikeasti tapahdu.)

Jah sitten oli vuorossa Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki, joka yllätti minut mukavaisesti eikä ollutkaan loppujen lopuksi ihan niin psykedeelinen kokemus kuin odotin(ja kuin minua uhkailtiin). Outoja novellit toki olivat mutta sopivissa määrin, ja omaperäisyys on aina vain plussaa. Erityisesti tykästyin ensimmäiseen eli Martin Laken muodonmuutokseen, loput novellitkin olivat toki kiehtovia. Uusouto alkaa kummasti hivuttaa limaisia näppejään lukemistoni joukkoon...

Sinisalo-vaiheeni kunniaksi piti sitten tietysti lukaista se pakollinen eli Finlandiankin kahmaissut Ennen päivänlaskua ei voi. Totta totisen mainio teos, en laisinkaan ihmettele kaikkea kohkausta kirjan ympärillä, mutta silti sen ei onnistu syrjäyttää Enkelten verta -kirjasen asemaa lemppari-Sinisalonani. Tarinassa itsessään ei ole mitään moittimista, mutta esikoisteoksessa tyyli ei vain yksinkertaisesti (ja täysin ymmärrettävistä syistä) ole vielä hioutunut nykyiselle tasolleen.

En kuitenkaan jaksa enempää vouhkata kirjoista, joten musiikkia väliin. Gintaman uusimmalla OST:lla on pari hyvää headbanging-materiaalia olevaa biisiä. MoshMosh vaan.

Ja nyt nokka kirjaimellisesti nuhisten takaisin kirjojen ääreen
.

ToxiTi-Ti Nalle ja syksy saapuivat Suomeen!

Kaasunaamarin ja myrkynvihreän värityksen kera asteli ToxiTi-Ti Nalle Suomen maaperälle Emilie Autumnin konserttia Nosturissa katselemaan. Myös muunlaisia olentoja saapui paikalle. Eräs olio laskeutui pilvistä taivaallisen valon valaistessa hänen enkelin/perhosen/lepakonsiipiään. Tuo olento oli vuosia sitten koettanut valmistaa itselleen lolitamekon, mutta ompelukoneen neulan kohtalokas kääntyminen esti hänen suunnitelmansa, eikä hän enää koskaan tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen pyrkinyt lolitaksi.

Luultavasti tulitte tänne kai lukemaan selkokielistä selostusta keikasta ettekä mitään aineisia houreita, jotka syntyivät keikalle jonottaessa. (Jonotus on varsin mielenkiintoinen ilmiö, joka tuppaa aiheuttamaan kummia oireita joka ikinen kerta.) Jonossa sain myös muutaman tuntemattoman uhrin häviämään Pelin, mihin olen hyvin tyytyväinen.

Eli itse keikasta, siis. No, kuten yleensä tuppaa tapahtumaan, jäi monia suosikkejani pois esitettyjen biisien joukosta. Hieman liikaa oli mielestäni uusia kipaleita, joihin siis en ole ainakaan vielä ehtinyt erityisemmin tykästyä. Hienolta kaikki kuitenkin kuulosti, jotkin efektit sun muut olivat varsin vaikuttavia livenä. Ylhäältä näimme myös lavan mainiosti kaikkine lavasteineen. Valtava steampunk-henkinen kello lavalla sai ainakin minut puolelleen.<3 Toisaalta olisin halunnut olla eturivissä, jonne viskeltiin leivoksia ja teetä.

Kappaleet niinkään eivät vaikuttaneet olevan keikan keskipiste vaan show. Hyvin teatterimainen meininki oli, juu. Jos Laibachin keikasta valitin siitä, ettei välispiikkejä ollut lainkaan, nyt niitä oli varmaan yli puolet keikasta. Ei se toisaalta liialta tuntunut, kun kaikkea varsin repeilyttävää tapahtui. "Fucking perverts!"

Niin että kaikista pettymyksistä huolimatta positiivinen jälkimaku jäi.

Paras osio odotti kuitenkin Nosturin ulkopuolella.

Ounastelimme joskus muinoin Blogimestarin kanssa, olisiko mahdollista törmätä näihin Suomessa. No mutta tottahan toki on tämä mainio maailmanlaajuinen ilmiö levinnyt myös meidän luoksemme! Ensimmäinen bongattu!

Ettekö te tiedä KUKA MINÄ OLEN!

Eräs ahkeraan käytetty teemuki mulkoilee minua uhmakkaasti lattialta otsikon tekstin kera ja tarjoaa mielikuvituksettomalle yksilölle kompromissiratkaisun otsikkoon. Sillä selvä. (Tietokoneeni tiheä näppäimistö koetti väkisin saada minut kirjoittamaan "Sillä ses.")

Kauhulla ja innolla odotettu aprillipäivä Game of Thronesin kakkoskausi ykkösjaksoineen on onnellisesti ohi, sillä kaikesta ahdistavasta aavistelusta huolimatta jakso ei osoittautunutkaan aprillipilaksi. Mistä olen siis hyvin tyytyväinen. Jaksoonkin olen hyvin tyytyväinen. Koetan kaikin voimin olla spoilaamatta ja sanon, että tiettyjen efektien käyttö on ainakin omasta mielestäni vahvasti kehittynyt. Craster oli juuri niin kamala kuin muistinkin! Varsinaiseen toimintaan ei vielä päästy, mutta mukavaa pohjustusta tuleville tapahtumille huomaan...

Lukaisin nyt sitten Gibsonin Mona Lisan, josta jo aiemmin selitinkin. Tartuin kirjaan vain lähinnä Buck-Tickin levyn Mona Lisa Overdrive takia, muuten tuskin olisin kirjasta kuullutkaan. Scifi vielä menee mutta kyberpunk ei minua tuppaa erityisesti kiinnostamaan. Päätin kuitenkin tämän kerran kokeilla jotain ERILAISTA ja viskata ennakkoluuloni jonnekin kyberavaruuden uumeniin.

Kirjassa on siis useampi rinnakkaistarina, jotka lopulta kietoutuvat toisiinsa. Suurin osa päähenkilöistä oli mielestäni varsin mielenkiintoisia, etenkin Mona ja Kumiko. Juonta en sen monisäikeisyyden vuoksi lähde referoimaan. Olisi tätä kirjaa aiemmin kuitenkin ilmeisesti täytynyt syventyä aiempiin, osittain tähän kirjaan liittyviin osiin. Ilman aiempia osiakin pääsin kuitenkin juoneen melko hyvin mukaan, vaikka välillä olinkin hieman pihalla. (Kuten sanoin, kyberpunk ei ole ihan se tutuin genre...) Alusta eteenpäin kirja oli mukavainen ja maiskuteltavainen, loppupuolella lukijaparan aivoja taas odotti järkyttävä toimintapläjäys. Ei toimintapläjäyksissä sinällään mitään vikaa ole, mutta kun toimintakohtaus tapahtuu osittain kyberavaruudessa ja muissa hämärissä sfääreissä ja kuvaillaan vielä aineisen henkilön näkökulmasta, alkavat omatkin aivot tuntua kovin pöllyisiltä. (Kirjassa siis lähes jokainen käyttää huumeita...)  Gibsonin kuvailema tulevaisuuden maailma on kyllä niin karmean törkyinen ja ruosteinen, etten missään tapauksessa haluaisi moisessa paikassa asustella! Plussaa kuitenkin eräästä hahmosta, jonka nimeksi on suotu Suomalainen.

Nyt ei enää enempää kuitenkaan siitä. Eikä mistään muustakaan. Minulla on bisneksiä~

Perunanpoimintaa Purkatoorissa

Tiistai ja Laibach ovat siis vierähtäneet. Viervier.

Helsinkiin saavuttuani totesin Nosturin olevan vielä melko kuollut paikka (olin hieman etuajassa) eikä jonoa ollut ehtinyt muodostua lainkaan. Siksi lähdin käpöttelemään kohti tuntematonta ja sen yli eli jonnekin rändömiin suuntaan Helsingin ytimeen. Kuljin läpi loskaisten ja hämärien kujien ja päädyin meren rannalle. Siellä oli ympärilläni ensimmäistä kertaa koskaan Helsingissä ollessani metrikaupalla tilaa. Ja suunnaton hiljaisuus. Penkillä istuen popsin viinirypäleitä ja tuijottelin kaukaisia aluksia. Olisin ottanut kuvan paikasta, jos kännykkäni vain soisi hieman laadukkaamman laatuisia kuvia. Saatte tyytyä siis käyttämään pölykerroksen peittämiä mielikuvituksianne.

Lopulta kyllästyin istuskeluun ja lähdin jälleen kulkemaan kohti Nosturia. Siellä taas odottelun jälkeen pääsin paikan sisälle tutkiskelemaan. Ostin itselleni tyylikkään Laibach-käsivarsinauhan (vai miksi prklksi sitä oikein pitää kutsua) ja keikan alettua liittyi jälleen yksi nauhan koristama käsivarsi huitomaan ilmaa. Ja ensimmäistä (ja hyvin todennäköisesti viimeistä) kertaa ikinä elämässäni pääsin ETURIVIIN. EI SAAKUTI!! Varsin mukavaa oli kerrankin kun ei tarvinnut kuikuilla koripalloilijoiden ja muiden hujoppien takaa lavalle että näkisi edes vilauksen jostain soittimesta. Tällä kertaa näin KAIKEN. Muahahaa.

Joo. Suuri osa setistä oli minulle valitettavasti tuntematonta joko siitä syystä etten ole aivan hc-fani tai sitten siitä että biisit olivat uusia. Se ei silti estänyt minua nauttimasta tuntemattomistakaan biiseistä! Taustanauhat olivat varsin rajuja ja hienoja (aika paljon oli Iron Sky -materiaalia) ja pääsin kyyläämään myös arvoisan herra Frasin fukken übereitä saappaita! Lavaesiintyminen oli tyylikkään viileää (oikeasti, yleisöä ei puhuteltu KERTAAKAAN. Ei edes yhtään välispiikkiä, vain jotain epämääräistä huitomista käsillä). B Mashina ja Tanz Mit Laibach räjäyttivät livenä tajuntani.

Hyvä keikka siis oli kyseessä, vaikka olisi saanut olla hieman pidempi. Paljon suosikkejani jäi puuttumaan. *kyynel*

Nyt olen vain tuhonnut aivojani hitaasti tuijottamalla Gintamaa.

Minusta tuntuu että koko saakelin sarja huipentuu tähän kohtaukseen!

Comboputkimaratooni.

Voin nyt suurella ylpeydellä ilmoittaa palaavani pitkän tauon jälkeen Bloggerin ihmeelliseen maailmaan, sillä minua jo pitkään piinanneet YO:t ovat ohitse.

Miten sitten mahdoinkaan juhlistaa tätä piinan lakkaamista? Lähdin viimein Helsinkiin tyhjentämään kaikki levykaupat Skinny Puppy- ja ohGr-varannoista. Ostin siis vaatimattomat 10 levyä. *köhköh* Älkää kysykö paljonko ne maksoivat, en halua edes ajatella koko asiaa.

Mukanani raahautuivat jo legendaarisiksi muodostuneet Blogmaster ja QS-94. Synkkiä salaisuuksia kaikkien menneisyyksistä ja tulevaisuuksista paljastui (matkasimme nimittäin hyvin hitaalla aikakoneella), mutta ne ovat aivan liian synkkiä täällä kerrottaviksi... FISH!! (Odota vain, Blogmaster, 9.4. on täällä pian. Silloin kohtaat viimein kohtalosi kalan muodossa.)

HJOO. Väsynyt reissu oli. Ostokseni siis näin lyhyesti lueteltuina olivat Skinny Puppyn Remission, Cleanse Fold and Manipulate, VIVIsectVI, Rabies, Too Dark Park, Last Rights, Back and Forth Series 2, Mythmaker ja HanDover ja lopuksi vielä ohGrin unDeveloped. Ihan kiva.

Kotiin palattuani pidin aineisen seremonian, johon otsikkokin viittaa, eli kuuntelin JOKAISEN ostamani levyn. Kaikki 10. Putkeen. Aikajärjestyksessä. Meni hieman myöhään, juu, ja jossain näillä main aloin mennä hieman sekaisin ja taisin hekotella ääneen. Muistaakseni. Ihmettelen kun en tuon putken jälkeen nähnyt tavallista sairaampia unia.

                          
Ja sain eilen mukavasti vasta päivää aiemmin tietää, että Laibach tulee Suomeen keikalle... No, minulla on nyt lippu ja tänään illalla Nosturissa eeppiset bileet luvassa!! Luvassa hirveä hehkutuspostaus siis keikan jälkeen!!

           

Minun on kai tähän väliin vielä mainostettava The Devil's Carnivalia, jossa mukana mm. Ogre ja Emilie Autumn. Repo!n tekijöiltä tämäkin musikaalimahtavuus, hädin tuskin maltan odottaa, että pääsen tuon jossain vaiheessa näkemään!

Höpötän myöhemmin viimeisimmistä lukukokemuksistani. Vartokaa... Ja varokaa.

Isällisesti ylpeä itsestäni

Sellainen olen tällä hetkellä, sillä kaiken tämän paniikinomaisen lukemisen ja pänttäämisen keskellä onnistuin lukemaan oikean romaanin! Mikä riemu se olikaan!

Siis China Miévillen The City & the City. Suomeksi Toiset. Ihan jees kirja.

Hirveän hehkutuksen kirja ainakin on ehtinyt saada aikaan. Itselläni oli HYVIN korkeat odotukset, mutta loppujen lopuksi kirja ei ollut ihan NIIN hyvä kuin odotin. Hyvä se kuitenkin oli.

The City & the City on jotain epämääräistä dekkarin, trillerin ja weird fictionin välillä. Ajatus kahdesta kaupungista on omaperäinen ja mielenkiintoinen, muttei Miéville kliseisyydestä tai mielikuvituksettomuudesta olekaan tunnettu. Hämärissä ja välillä melko mindfuckeissa sfääreissä liikutaan, eikä arvoisa kirjailija ole laisinkaan helpottanut lukijaparkojen lukukokemuksia vahingossakaan selittämällä ja tarkentamalla eräitä keksimiään käsitteitä. Tämä ja varmaan osittain kirjailijan kieli (en tiedä mikä siinä minua niin kummasti ketuttaa!) saivat minut jättämään aiemmin Krakenin kesken.

Kuitenkin, juoni on mukaansatempaava niin kuin dekkarissa kuuluukin olla. Päähenkilö Borlú on tyylikäs ja melkoisen cool, mutta hänen taustastaan olisi ollut mukava tietää lisää. Miksi hänestä tuli etsivä? Miksi hän on niin hyvä ammatissaan? Jne. Sivuhahmot jäivät ohuiksi ja persoonattomiksi jollain kummalla tavalla.

Kaikki epämääräisyys ja hämäryys tarinassa jää kummasti kummittelemaan mielen perukoille. Mutta ehkä se on vain hyvä merkki. (Juonta en rupea referoimaan. Lukekaa se vaikka Wikipediasta, rontit!)

Nyt saavat vähäksi aikaa jäädä romaanit taka-alalle, sillä oppikirjat kustuvat. Siis kutsuvat.